Flamencon historiasta edelleen kiistellään, sen nimi voi viitata paimeneen ilman maata kuten alun perin on ajateltu tai sitten flaamilaiseen. Flamenco on voimakasta taidetta, jossa tanssijalla on intensiivisenä tarkoituksena saada omat tunteensa näytettyä tanssilla.

Jalassa flamenco tanssijalla on nilkkurit, joita kopisutetaan voimakkaasti ja rytmikkäästi lattiaan. Tanssia usein tanssitaan ontolla puulavalla, josta korkojen naputus kuuluu vieläkin voimakkaammin. Flamenco on hyvin kiihkeää tanssimista ja siinä palaa ja roihuaa monen kirjavat tunteet. Myös vihaa ja negatiivisa tunteita, surua, voimakkaita mustasukkaisuuksia ja muita isoja tunteita voitiin ilmaista flamencon avulla. Se kuuluu yhtä lailla espanjalaiseen historiaan kuin härkätaistelutkin. Flamenco on kuitenkin tyylilajina lähtöisin alun perin laulamisesta. Flamencoa laulettiin ilman musiikkia ja säestystä kunnes siihen tuli rinnalle oma kitaransa. Kastanjetit eivät alun perin olleet perinteessä mukana, mutta ne ovat flamencon symbolinen soitin. Niitä käytettiin lähinnä andalusialaisessa kansantanssissa ja jostakin ne kuitenkin yhdistyivät flamenco musiikkiin. Flamencossa yhdistyy latino kulttuuri ja nykypäivänä siihen sekoittuvat myös uudet musiikkilajit ja tyylit sointuvaksi kokonaisuudeksi. Flamenco on tyylilajeiltansa yksi monipuolisimmista ja se jaetaankin yli viiteen kymmeneen eri tyylilajiin.

Rytminen tanssiminen

Flamencon pääpiirteisiin kuuluu sen asusteet, rytmikkyys ja tulisuus. Flamencossa rytmi on kaikista tärkein elementti. Flamenco tanssinkin rytmi tulee suoraan laulajalta ja laulusta. Soittimet säestävät laulajaa ja tanssija säestää bändiä yhtenä jäsenenä. Tanssissa on muutamia erilaisia rytmityksiä ja rytmikuvioita. Flamencoa tanssitaan usein improvisaationa ja laulajan rytmityksen mukaisena esityksenä. Kun laulaja laulaa surullisena, on tanssijakin surun murtama. Jos laulajalla paistaa raivo laulustaan, on tanssija ilmiliekeissä raivon vallassa ja näin ollen paras esitys onkin sellainen, että tanssi säestää laulajan tuomia tunteita ja antaa niille kasvot esityksen edetessä. Tulkinta on siis suuressa roolissa flamencossa ja vaikka laulun rytmi ja santa olisivatkin samat, voi sen tulkinta muuttua esityksestä esitykseen hyvinkin radikaalisesti riippuen laulajan omista tunteista juuri silloin ja sillä esiintymisen hetkellä ja toki myös yleisöstä ja yleisestä tunnelmastakin. Flamencon oma rytmi ei ole helppo varsinkaan länsimaisen korville, sillä siinä käytetään sellaisia rytmityksiä, jotka eivät ole missään muussa tanssi tai musiikkilajissa välttämättä käytössä. Myös erilaiset taputetut rytmit sekoittavat entisestään sellaisen korvaa, joka ei ole rytmitykseen tottunut. Nykypäivän flamencossa suurta rytmikästä soitinta esittää cajon, joka on puulaatikko, jonka päällä istutaan ja sitä hakataan kämmenillä. Sen lisäksi taputukset ja laulaja sekä kitaristi ovat perinteisiä flamenco kokoonpanon elementtejä tanssijan tai tanssijoiden lisäksi. Yleisön taputukset ja kannustushuudot värittävät esityksiä ja kokonaisuus on hurmaava. Rakkaus ja tuska ilmaistaan vahvasti flamencossa. Ja se näkyy. Tunteellinen katsoja, joka osaa elävöityä hetkeen voi parhaimmillaan kokea nuo kaikki tunteet ja tuntemukset hyvän esityksen tiimellyksessä ja usein flamenco ei jätäkään ketään yleisössä kylmäksi. Aistikkaat voimakkaat ilmeet ja yhteistyö bändin, laulajan ja tanssijoiden välillä on kuin täydellinen symbioosi. Siinäkin paistaa rakkaus. Sen voimakas tunneilmaisu puhuttelee yli kulttuurirajojenkin vaikkakin usein tanssi on saanut suurimman osan huomiosta flamencossa ympäri maailmaa. Nykypäivänä erilaiset flamencokitaristit kuitenkin luovat soolouriansa ja saavat uuden raajan flamencolle, sillä ennen kitaraa ei voitu erotella laulajasta. Nyt sen lisäksi on tullut myös tanssijoiden yksin esityksistä teatterillisempia ryhmäesityksiä, jotka eivät perinteiseen flamencoon kuulunutkaan ja tämäkin perinteinen tanssityyli ja musiikin taiteen laji kehittyy yhä uudelleen ja uudelleen vastaamaan nykypäivän ihanteita. 

Rytminen tanssiminen